Kalevi Kokko - Mies paikallaan
Kurkistetaanpa vuosikymmenien takaa tähän päivään.
Harlu on nykyään maalaiskunta ja keskustaajama Karjalan tasavallassa Pitkärannan piirissä Venäjällä. Se sijaitsee Jänisjoen varrella, Sortavalasta koilliseen. Siellä, Mustamäen kylässä syntyi Kalevi 05.10.1929. Kalevi oli nuorimmainen Helenan ja Ollin kuusilapsisessa perheessä. Mutta annetaanpa Kalevin itsensä kertoa, missä ja miten elonkaari alkoi: Avaa linkki tästä.
Varhainen nuoruus kului Harlussa. Kalevin ollessa alle kaksivuotias Kalevin isä menehtyi. Pienellä pojalla sujui lapsuus vaatimattomissa merkeissä. Äiti oli pitkät päivät töissä ja pojalla ei ollut silloin holhoajaa, koska vanhemmat lapset olivat jo kukin tahoillaan. Siihenkin löytyi ratkaisu. Kalevi vietti päivänsä naapurissa, suutari Haimakaisen verstaassa, kunnes äiti palasi töistä kotiin.
Poikien monenmoiset touhut täyttivät aikaa ja pappilan poikien kanssa leikki sujui. Vanhin veli Bruno oli tärkeä miehen malli ja äiti Helena huolehti henkisestä kasvusta, käyden Kalevin kanssa usein muutaman kilometrin päässä kirkossa. Seurakunta onkin seurannut Kalevin polkua roolissa jos toisessa, mutta aina mukana. Kalevin varhainen nuoruus päättyi sodan syttymiseen ja pommituksiin sekä jouluaaton aattona 1939 alkaneeseen evakkomatkaan. Näistä ajoista Kalevi kertoo lisää: Avaa linkki tästä.
Nuoren pojan ensimmäinen evakkomatka
Kun talvisota alkoi sotilas tuli ratsastaen pihaan, äiti ei ollut kotona. Käsky kuului: Tänä iltana menette asemalle ja vain eväät ja varavaatteet mukana! Härkävaunut pakattiin täyteen ja evakkojuna lähti Kuopion suuntaan. Ei ollut mitään tietoa määränpäästä, juna vain jyskytti kunnes se pysähtyi pommituksen alkaessa ja matkalaiset syöksyivät lumihankeen, suojaan, pois junasta. Siitäkin selvittiin hengissä. Epätietoisten matka jatkui Kokkolaan, sieltä Veteliin ja sijoituspaikaksi osoitettiin Pulkkisen kylän nuorisoseurantalo. Kalevi kertoo lisää: Avaa linkki tästä.
Välirauhan ajaksi takaisin kotiin Harluun.
Toinen evakkomatka, jolta ei ollut paluuta
Jatkosota alkoi ja ryssä alkoi rynniä päälle. Niinä aikoina Kalevin kotona Harlussa vanhin veli Bruno, vaimoineen ja puolivuotias tyttölapsi nauttivat mummolassa perheen yhdessäolosta. Yllättäen tuli viesti, että kaikkien armeijan lomalaisten oli palattava joukko-osastoihin välittömästi. Bruno lähti heti. Vaimo Milja, tytär Ritva jäivät Harluun, mutta lähtivät myös pikaisesti kotiin Imatran Ensoon evakuoimaan omaisuuttaan. ”Turvamieheksi” lähti mukaan 14-vuotias Kalevi. Matkalla Imatralle Elisenvaarassa alkoi rajut pommitukset ja junamatkustajat syöksyivät metsään pakoon. Kalevin porukka selvisi hengissä, vaikka siinä rytäkässä kuolikin nelisensataa matkalaista. Pian selvisi myös, ettei ollut mitään asiaa enää Miljan kotiin Ensoon. Väki pakeni teiden täydeltä jalkapatikassa pommitusten alta. Mukana kulkivat Kalevi, Milja ja vauva Ritva. Menossa oli hevosia, lehmiä jopa sikoja ja hurja määrä pelokkaita ihmisiä monenlaiset nyytit ja paketit muassaan. Suuntana oli Puumala. Kun sinne lopulta päästiin niin, kuin ihmeen kaupalla, Milja löysi isänsä ja äitinsä suuren pakolaisjoukon seasta. Lähdettiin yhdessä jatkamaan matkaa ja päädyttiin evakuointipaikkaan osoitteeltaan Mikkeli, Hatsola, Ollikkala, Jalkaharju. Siellä heille osoitettiin asunnoksi suuren maalaistalon pieni torppa.
Mutta missä oli Kalevin äiti? Siitä ei ollut mitään tietoa. Yleisradion välityksellä tuli lopulta ilmi, että äiti-Helana oli evakuoitu Simoon Kemin lähelle. Koska pojalla oli suuri huoli ja ikävä, Kalevi ilmoitti pontevasti ”Minä lähden äidin luokse Simoon” ja piti estelyistä piittaamatta päänsä. Kalevi kertoo matkasta lisää: Avaa linkki tästä.
Elämän normalisoituminen
Simossa vuodet vierivät harrastuksissa ja metsä- ja uittotöissä. Vähitellen Kalevi suuntasi omaan, uuteen elämään, kaukana Karjalasta. Kun armeija oli Oulussa käyty, oli aika siirtyä etelään töiden perässä. Työpaikka löytyikin Säteri Oy:n kuitutehtailta Valkeakoskella. Sieltä löytyi myös ihana tyttö Kalevin rinnalle. Hänhän tietenkin oli nykyinen aviopuoliso Aira, jonka kanssa Kalevi on rakentanut yhteistä elämää ja kolmilapsista perhettä tähän päivään. Kotona Nastolassa onkin vilskettä, kun suuri perillisten joukko kokoontuu. Kalevin ja Airan matka kulki Valkeakoskelta erilaisten vaiheiden jälkeen Nastolaan ja Upo Muoviteollisuuteen. Muoviteollisuuden luoja ”Muovi-Kalle” Govenius tuli tutuksi. Tuosta ajasta Kalevi kertoo seuraavassa: Avaa linkki tästä.
Päätoimittajan blogi
Tutustuin Kalevi Kokkoon vuonna 1971 saapuessani nuorena insinöörinä Alahärmästä Nastolaan Upo Muoviteollisuuden palvelukseen. Ensimmäisiä töitäni oli huolehtia muoviputkien rouhinnasta eli susitavaran jauhamisesta rouheeksi, jotta se voitiin ajaa uusiksi putkiksi. Rouhimo sijaitsi peltisessä kaarihallissa n:o 21. Ensimmäinen oli n:o 11. Kalevi piti toimistoaan hallissa n:o 14 ja niissä ympyröissä tutustuin ensi kertaa Kaleviin. Kalevi oli luonut hallien numeroinnin logiikan. Tontin länsipuolen hallit 11 - 21 rakennettiin ensin ja myöhemmin piti rakentaa itäpuolen hallit 1 – 10, mutta niitä ei sitten kuitenkaan koskaan rakennettu. Suunnitelmat muuttuivat.
Ensi tapaamisessa Kalevin kanssa kiinnitin huomioni matalaan basso-ääneen ja jämerään käden puristukseen. Selvisi hetkessä, että tähän mieheen voi luottaa. Ensivaikutelma osoittautuikin todeksi ja yli 30 vuoden työtoveruus vain vahvisti sitä.
Vastuualueeni kasvaessa omat tehtäväni muuttuivat moneen otteeseen, mutta kaikissa niissä yhteistyö Kalevin kanssa oli tärkeässä asemessa ja se pelasi. Kalevi hoiti hommat jämptiin tyyliinsä ja itsenäisesti. Tavarat löytyivät oikeilta paikoiltaan, ne lastattiin kunnolla, ne kulkeutuivat asiakkaille luvatussa ajassa ja paikat koko tontilla pysyivät järjestyksessä ja turvassa. Oli hienoa olla tehtaan johtajana, kun oli tällainen työtoveri. Olihan niitä toki muitakin. Kaiken kaikkiaan tuo aika Upolla/ Asko-Upolla/ Uponorilla oli hienoa aikaa ja muistan koko henkilökuntaa lämmöllä. Yksi monista oli Kalevi. Myös Kalevin Aira-vaimo ansaitsee tulla mainituksi, sillä hän jos kukaan oli muovitehtaan upea käyntikortti, jonka lämpimään keskusääneen ja täydelliseen palveluun asiakkaat ihastuivat soittaessaan muovitehtaalle. Kaupat olivat jo melkein lukkoon lyötyjä Airan vastatessa puheluun.
Myös työelämän ulkopuolella, Kalevi, tuo positiivinen kaveri, Jouluaaton valkopartainen joulupukki ja Nastolan mieskuoron vahva toinen basso on henkilö, joka kelpaa esimerkiksi kenelle tahansa.
ystävyydellä Antti
Laulumies - kakkosbasso
Kalevi voi hyvällä syyllä sanoa kuten J. Alfred Tanner:
Laulu se on ollut minun iltojeni ilo,
ilo ihana kuin unennäky yöni.
Laulu se on ollut päivieni ratto
ja laulu se on ollut minun työni.
Kalevi lauloi pienenä jo suutari Haimakaisen verstaalla Harlussa. Laulu on raikunut niin koulussa, kirkossa kuin armeijassakin. Se on tullut matalalta ja täydellä volyymilla. Voi vain sanoa, että ”Mikäpä on laulaa, kun on päätä ja kaulaa”. Me kaikki olemme saaneet ja saamme yhä, nauttia Kalevin komeasta bassosta Nastolan mieskuorossa, kvarteteissa tai muissa kokoonpanoissa monenlaisissa tilaisuuksissa. Ja onhan se todella komeaa kuultavaa, kun valkopartainen Joulupukki, jona Kalevi myös tunnetaan, kajauttaa tuolla äänellä ”Joulupuu on rakennettu”.
Kalevi kertoo laulun ihanuudesta itse. Avaa linkki tästä
Monta tarinaa jäi kertomatta, mutta Kalevin varsin tarkoissa muistiinpanoissa ne siirtävät kokemuksia tuleville sukupolville. Se on kuitenkin tullut selville, että monenlaisten koettelemuksienkin jälkeen voi löytää hyvän elämän, kunhan on tahtoa, taitoa ja uskoa tulevaisuuteen.